Siellä

Mœbius) tuotokset. Ja Mielllyttää edelleenkin. Ehkä mielessä oli joskus tehdä itsekin jotain yhtälailla mieltä kutittavaa ja ajatuksia haastavaa tuotosta. Kukin noista mainitsemistani taiteilijoista oli, Lynch on yhä, mestareita saamaan pienistäkin aineksista aikaan tunnetta, tunnetta joka hiipii selkäytimestä, tunnetta josta ei saa aivan suoraan otetta. Sanon pienistä aineksista vaikka kaikkien noiden nimien työt ovat luokaltaan mammuttimaisia. Kubrickin ikoniset näennäisen staattiset keskisommitellut pitkät kuvat ja ristiriitaiset tarinat syvillä sanomilla, Lynchin pitkät hitaat kamera-ajot, oudot hahmot ja vielä hämärämmät tarinat, Gigerin luonnosta mukaillut hirviöt, Mœbiuksen maailmat jättiläisineen, Bowien päättymätön uusiutuminen alter egoineen... Ja kuitenkin aina ne nykäykset silmäkulmassa ja eteenpäin nojautumiset heidän tuotostensa ääresä tapahtuvat niillä hetkillä, kun ei näyttäisi tapahtuvan juuri mitään. Ei säikähdystä, ei kuvotusta, ei julmuuden uuvuttamalla aikaan saatua pelkoa. Vaan pinnan alta tulevaa ahdistusta tai syviä kysymyksiä, jotka saavat, tai eivät saa selitystä. Ja tuo ahdistus ja kysymysten herääminen ja vastatausten vajavaisuus kutkuttaa minua. 

Minulla oli aika, jolloin mielikuvitukseni oli poissa, jossain viimeisen tv-pestini loppuvaiheiden ja valokuvaaja opintojen välillä. Kun mielikuvitukseni alkoi palailla ja luomisen into herätä, huomasin pelkääväni päästellä mitään ulos. Onko tällaisella keski-ikään tulevala ukolla järkeä ruveta toteuttamaan näitä mielen kuvia, joita nuorempana oli tarkoitus ruveta tekemään... Pysy ukko vaan lestissäs jonka valitsit, ei poiketa polulta jne. Vanhan ajan jäärät koputtelee takaraivossa latteuksiaan. Ja paskat. Kuvataan pois. Pari vuotta päätöksestä toteuttamiseen meni. Vaan tulipahan viimein avattua ovi. Se, mihin ovi vie niin se selviää aikanaan.  

Palataas tuohon kuvaan. Tässä hahmo lähempää.

Nyt on kyllä suora viittaus Bowien Blackstar hahmon nappisilmiin. Eiku munhan ei pitäny selitellä mitään. Kertoilla tuntemuksiani vaan. Teknisestihän tuommoisen holvimaisen ahtaan paikan kuvaaminen voi olla hankalaa, jos siitä haluaa tehdä sellaista. Nyt päädyin paikan päällä tehdyn harkinnan jälkeen salamavalohässäkkä rakentelun sijaan ottamaan tilasta erikseen ikkunan tuomassa valossa hdr-kuvan, ja hahmosta kuvan yhdellä salamalla valaisten. Ja yhdistää nuo kuvat yhdeksi Photoshopissa. Eli Jos olisin fiksusti miettinyt valaistuksen vielä kerran lävitse ennen kuvauspaikalle menoa, olisin jättänyt yli puolet kalustosta kotiin. No kuntohan siinä vain kasvaa kun ylimääräisiä roudaa. Hyvähän sitä on olla kaikkea mahdolista varmuuden vuoksi käden ulottuvilla. 

Kuvien yhdistäminen, varsinkin kun hahmokin kuvattiin samaan tilaan samalla paikalla olevalla kameralla ja samalla aukolla, ei ole suuri ongelma. Tuo yhdistelmäkuvaus työtapa antaa paljon mahdollisuuksia jälkikäsittelyyn. Hdr-kuva usein mielletään sadunomaisiin valotuksiin ja vahvoihin väreihin. Itse käytän sitä lähinnä siksi, että saan tasapainotettua kuvissa valoisuuksia jälkikäsittelyssä. Tässäkään kuvassa en olis saanut taustalla olevaa tilaa noin hienovaraisesti valaistua salamalla. Yksinkertaisesti ei ollut tarpeeksi tilaa. Eikä ikkunasta kameran takaa tuleva valo riittänyt valaisemaan tilaa yhdellä valotuksella. Hdr oli siis toimiva ja perusteltu ratkaisu tähän tilaan. Siitä voi sitten aina väitellä pitääkö kuvan valaistus rakentaa kokonaan paikan päällä vai saako "oikea" valokuvaaja valaista jälkikäsittelyssä. Oma mielipiteeni on yleensä, että eletään kuvan mukaan. Ja mulle on ihan sama käyttääkö aikansa salamalaitteiden säätämiseen, vai kuvan säätämiseen photarissa. Kunhan vaan tietää mitä haluaa ja miten saa haluamansa toteutettua. 

Elokuvissa ja tummaa estetiikkaa sisältävissä kuvissa ei niinkään kuumota rumat ja iljettävät örkit ja petojen ruumiinosia lainaavat hahmot. Ne ovat silkkaa satukirjakuvitusta. Minua säväyttää tuommoiset ihmismäiset piirteet joissa jokin on pielessä.  Minun sykettä ei juurikaan pompota suoraan silmille tuleva pelottelu. Ennemminkin minua kiihdyttää se kun jotain voi tapahtua, ja ei näe, eikä aavista tulevaa. On paljon mielenkiintoisempaa pidättää hengitystään ja keskittyä ehkä tulevaan, kuin säikähtää ja purkaa tuntemukset huudahtukseen ja hysteeriseen naurahdukseen kerta toisensa jälkeen. Vihjeiden pitää tulla pieninä murusina ja vaivihkaa, muuten kyllästyn nopeasti. Joskus hermostun kun elokuvat ovat suoraan draaman rakenteen käsikirjasta nykäistyjä lajityyppinsä stereotypioita. Ensimmäisen 10 min jälkeen tiedät mitä tulee tapahtumaan kenenllekin ja missä järjestyksessä. Haluan palata hyviin elokuviin ja taiteessen kerta toisensa perään ja löytää uusia kulmia näkemääni. Haluan tehdä valokuvistani moniselitteisiä, sellaisia jotka aukeavat eri katsojille hiukan eri tavoin. Tai eivät aukea ollenkaan, jossa tapauksessa toivon että kuvat kuitenkin aiheuttaisivat katsojalle jonkinlaisia kysymyksiä. Vaikka paljonkohan kello on.. oho.. kohta blogin julkaisu aika.

Tämä kuva nyt olkoon minun ensimmäinen askel kohti oman taiteeni suuntaa. Vapaa-ajan kuvauksia. Omaa ilmaisua. Tokihan jatkan muotokuvien tekemistä ja muidenkin kuvausten tekemistä... Ehkä tämän myötä ihmiset uskaltavat jatkossa pyytää hiukan erikoisempaakin kuvaa itsestään =) . Tai vaikka heittäytyä kokonaan minun mielikuvitukseni armoille... =D 

Laita toki omia fiiliksiä tuosta kuvasta facebook-sivulleni. Tämä lienee kuitenkin vasta alkua, ja saa nähdä mitä alkaa tulemaan kun olen "Siellä".

Lämmintä kevättä: MikkoEevert
Löydät kuviani myös
https://www.facebook.com/MikkoEevert/
https://www.instagram.com/mikkoeevert/​

Kevään kunniaksi laitoin naamakirjassa arvonnan. Siihen voipi huhtikuun aikana Joensuun seudulla norkoilevat osallistua. Olkaa hyvä vaan. 


















 

Jos sanoisin että johdattelin keskustelua, valehetelsin. Jutustelu soljui luontevasti musiikin, valokuvaamisen, musiikkivideoiden, esiintymisen ja oman työn myymisen kiemuroissa. Ilja Teppo tunnetaan Itä-Suomessa hyvin omasta ja yhtyeidensä tuotannoista / keikoista, sekä isänsä taustajoukoista ja työkumppanina. Liiketaloutta ja kansanmusiikkia opiskellut Ilja tunnustautuu Venäjän ystäväksi. Haluaville hän jakaa tietoaan maassa olemisesta ja toimimisesta.  

Tartuin kiinni liiketalouteen. Myynti, se on tällaiselle humanistille syvä suo. Ja tulihan vinkkiä ja kannustusta. Luota vain osaamiseesi ja hinnoittele niin että asiakaskin uskoo sen. Kuka luovan työn tekijään uskoo jos ei muusikko tai tässä tapauksessa kuvaaja ei itse usko. Omaa luomistyötään on henkisesti hankala myydä. Kieltävät vastaukset ja tylyt tinkimis yritykset on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti. Siihen on vain totuttava ja opittava. Luova työkin on tuote vaikka puhutaankin itsensä myymisestä. 

Iljan kanssa keskustelu oli ilahduttava kokemus. Jo se, että hiukan ennen sovittua aikaa tuli tekstari, että tulee pikku myöhstyminen, antoi positiivisen laineen. Siinä vinkki monille huomioimisen taidosta. Koko pikku juttutuokiossamme huokui aito läsnäolo, kiinnostuminen aiheista ja uteliaisuus. Ja se kuinka Ilja arvostaa eri alojen taitajia ja heidän tarmoa ja uskoa omaan tekemiseen ja saavutuksiin. Hienoa tavata tällaisia ihmisiä! Positiivinen pohjakaiku tekemiseen ja olemiseen tässä hetkessä. Totesimme kyynisyyden olevan näinä aikoina turhan helppo ratkaisu. Sen välttämiseksi pitää pyrkiä muistamaan miksi asioita tekee niiin kuin tekee. Kyllä ne muut hoitaa puukkojen selkään heittelemisen, ei siihen tarvitse itse vaivautua. Ottaa sen kannustuksena tehdä seuraavalla kertaa paremmin.

Niin, ei muuten tullut kädet taskuissa kuvaa tällä kertaa. Väistin sen. Lähikuvan kyllä laitan. Jälleen rakennusten linjat vievät kohti kasvoja. Samat linjat jatkuvat vielä kasvoissakin. Hymyllä mennenään vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. Kuvavalinta on yksi valokuvaajan kompastuskivistä.   Pitää tunnistaa sopivin kuva kulloiseenkin toimeksiantoon. (Mutta minäpä saan laittaa blogiini sen kuvan minkä itse haluan.. hehe). Toimintaa sisältävissä valinta voi olla yksiselitteinen, mutta muotokuvissa valinnat tehdään ilmeistä tai ilmeiden pienistä vivahde eroista. Tässä Suomalainen Venäjän kävijä, kulttuurintuoja/viejä jenkkipipoineen. Hymyssä suin kulttuurit yhdistyvät.

Siinä kun olimme saaneet Hyveessä & Paheessa kahvikupposet kumottua, siirryimme kävelykadulle kuvaamaan. Melkein jo odotin jostain pelmahtavan savannin eläimiä tai vähintäänkin hassun hatun tai jotain... liekö oli Kaukolasipartion videot mielessä minulla. Yhtä välittömästi kuin aikaisemmin jutusteluun, Ilja heittäytyi kuvattavana olemiseen, mikä oli hienoa. Filmiaikana ei olisi mennyt edes rullaa. 

Saa nähdä mihin tämä minun pikku itsetutkiskelu ja ihmisiin tutustuminen minut viekään. Sitä miettii mitä on jäänyt arkuuden takia tekemättä. Miksi sitä ei aikaisemmin alkanut valokuvaajaksi. Tai tehnyt sitä ja vähän tätä.  Iljan sanoja muikaillen " Mitä sitä miettimään, vielä tässä on aikaa tehdä vaikka mitä, anna mennä vaan". No minäpä annan mennä. Saas nähdä ketä seuraavaksi pääsen kuvaamaan ja hetkisen tutustumaan. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin..

Sampo on Dj, tiskijukka, niinkuin ennen muinoin oli joillakin tapana sanoa. Siksi siis nuo päästä lentävät levyn oloiset valaisimet eivät olekaan aivan merkityksettömiä tässä kuvassa. Dj ammatin lisäksi loppusuoralla olevat liiketalouden opinnot ovat tuottaneet kiirettä Sampon viime aikaiseen olemiseen. Pienen loppurutistus stressin hellittäessä joululomien ajaksi, on flussa pääsyt iskemään mieheemme mustissa. Tämän takia yritin valikoida kuvauspaikaksi edes jonkin verran viimalta suojaisen paikan. Piimälinnan kongista ja Op:n puolen katoksesta löytyikin mielenkiintoista taustaa, heijastuksia ja suojaa.

Keskustelimme alojemme yhteneväisyyksistä. Teekniikat kehityyy ja aloittaminen helpottuu. Oppimiskäyrä alkuun on jyrkkä, muuttuakseen lopulta jatkuvaan nyanssien ja pienten tärkeiden juttujen hiomiseen. Niillä pienillä jutuilla, sitten pyritään erottautumaan ja vakuuttamaan yleisö ja asiakkaat. Ja sitten jos tai KUN asiat loksahtavat juuri oikein kohdalleen niin menestytään. Moni ei tajuakaan kuinka paljon dj tekee ja on tehnyt työtä onnistuneen illan eteen. Laitetaan biisi soimaan ja vaihdetaan jollain kivalla kikalla toiseen. Jep. Tai sitten tunnetaan ja tutkitaan musiikkia, rytmejä ja soundeja... tunnetaan taustat ja merkitykset.. opetellaan eri miksaustyylejä... scratchaamaan.. mitä ikinä haluaakaan tehdä, pitää ne hallita hyvin ennen kuin sitä tarjoaa maksavalle yleisölle. Pitää haistella mikä istuu kulloiseenkin yleisöön ja elettävä sen kanssa. Aina ei pysty kansaa sytyttämään, mutta sellaista se on. Kamera ja levari ovat työvälineitä jotka mahdollistavat aistein havaittavia elähdyttäviä kokemuksia.

Mulla on joku juttu kiinni olevista silmistä. Huomaan tarjoavani niitä usein kuvattavilleni. Silmät suljettuina olevissa kasvoissa on jotain teeskentelemätöntä. Tässä kuvassa vielä vahva keskisommittelun kompositio vie huomion väkisinkin suoraan kasvoihin. Kaikki linjat, valoisuuden erot ja rajapinnat ohjaavat katsetta kohti kasvoja. 

Savo-Karjalan alueelle kuulemma mahtuisi vielä lisää dj:tä. Tosin ei Sampo valittamaankaan rupea markkinoiden väljyydestä. Joensuussa on vuosien mittaan nähty kaupungin kokoon nähden paljon muualta tuotuja laadukkaita dj-vieraita. Ehkä se jossain vaiheessa poikii lisää alan uusia osaajia alueelle. 

Päästän Sampon kotiin parantelemaan itseään ja lämmittelemään kuuman teen ääreen. Itse jatkan kotiin jouluvalmisteluihin.. siivoamaan jeee.. <--- sarkastisella äänellä.

Hyvinhän tämä tuntemattomaan tilanteeseen sujahtaminen meni. Hetken mietin jo muistiinpanojen tekemistä, mutta ehken halua tehdä tästä liian journalistista pläjäystä. Omana kokemuksena ja hölötyksenä jatkukoon. Siinä ohessa jos saa tutustua uusiin ihmisiin ja tuottaa heillekin jotain muistoa hetkestä, niin se riittää ja on parasta. On sekin mukava jos joku sais jotain hyötyä irti siitä, että avaan tipoittain ajatuksiani kuvaamisesta ja siitä kuinka rakennan kuvia. No vielä sekin pointti olis jees, että jos joku muukin jännittäjä, tyhjäkäynnille jäänyt itsensä epäilijä sais inspiraatiota tehdä jotain mikä vie pois mukavuusalueelta.

Yksi kuvaus olisi jo sovittuna. Eli lisää tulee varmasti, ja ihan parin päivän sisällä. Tammikuussa ajattelin hiukan raottaa ajatuksiani taidekuvasta, tai siis sellaisen tekemisestä. Yksi pitkään suunnittelemani kuva alkaa saamaan konkretiaa kun kuvaukset näkevät kameran kennon.
Jännittäviä aikoja. 
Jannittäviä aikoja tosiaan.

---Ossi Valpio, hiphop lyyrikko. 
Ei mikään kyynikko. 
Nostanu ittensä jaloilleen
Ei jää aloilleen
sanoilleen 
etsii kanavaa
Elämää avaavaa, avaraa 
Dj, bändin liideri, MC 
Liikemies jne.---

No annetaas olla kun ei irtoo =D Kaikki osaa räpätä, niin kuin kuvatakin. 
Kävin moikkaamassa Ossia Jyväskylän Lutakon toimistokolossien siimeksessä. Valpio on tullut minulle tutuksi syksyn aikana yrittäjävalmennuksessa, joten jutustelu teekupposen ääressä kääntyi aiheeseen. Pikakelataan eteenpäin... Toimistokäytävän ja sen yritysten/yrittäjien esittely..  Oma persoona... idea.. itsensä likoon laittaminen..  konkurssi!.. hallitus.. freelancer.. osuuskunta.. epäselvää.. uskallusta... Tee Se.. hyvää kahviakin olis ollu..

Mutta siis tuo Ossi on tämän näköinen heppu. Vuoden Keskisuomalainen kamppanjan posteri kuva? Tarkoitukseni oli saada hiukan haloa aikaiseksi Ossin ympärille. Valotolpan asettelin suoraan taakse blokkaamaan osan valosta ettei kasvot hunnuttuisi täysin. Ja tuossa vaiheessa olin jo päättänyt poistaa tolpan kuvasta, samoin kuin taustassa olkapäästä sojottava piipun. Normaaleja juttuja kuvaajalle. Ainakin minun kaltaiselle ei niin puristille kuvaajalle. Hiukan terävyyttä ja valoa naamaan, jää softiksi, nettikuvana kelpaa.. ei siis posteriin. "Kill your darlings" hetki. Sipistely seis.

Ossi Valpio

Luulen että Ossi on tuohon äänestykseen päässyt positiivisella moodilla, jota hän kylvää ympärilleen. Ollessaan työssään nuorten parissa, musiikin ja hiphop-kultuurin parissa, valmentaessaan uskoa ja uskallusta tuleviin yrittäjiin. Oikeastaan kaikkialla missä hän pääsee ääneen, mennään positiivisuus edellä. Ja tarkoitan positiivisella tavalla positiivisesti =D, ei siirappisesti hunajat jatkuvasti housuissa tavalla positiivisesti. 

Okei käännetään kuvaussuunta päikseen. Taustalla Jyväskylän keskusta. Pään taakse vaalea rakennus, että nuppi erottuu taustasta. Ehkä tuon punaisen liikennevalon olis voinu poistaa.. ehkä ei. 

Ossi Valpio

Kulttuurimies, musiikki- ja hiphop-mies, urheilu- ja hyvinvointimies. Googlatkaa nimi jos ei ole vielä tuttu.  Jos joskus pääsette kuulemaan hänen tarinaansa, niin lupaan että omia tekosyitäsi laskevat sormesi alkavat putoilemaan pitkin lattioita. Yhdestä omasta tekosyystäni saat sinäkin Ossi vielä kärsiä.. aion siis jatkossakin oikolukea itse omat tekstini =D. 

Jyväskylä on paikka johon kaipaan monestakin syystä. Yksi on tuon kaupungin monipuolinen ja kumpuileva rakennuskanta. Vaikka kaikkki eivät ole samaa mieltä uusista rakennuksista ja vanhojen purkamisesta, niin mielestäni Jyväskylä on onnistunut säilyttämään katukuvassaan ajallisenkin kerroksellisuuden. Sen lisäksi, että rakennuksia voi kuvata, voi niitä käyttää mielenkiintoisina taustoina. Tässä taustalla Hotel Paviljonki Lutakossa. Ja Ossi jankuttaa minulle jotain yhtä sanaa. Painokasta tekstiä oli se.

Ossi Valpio

Tämmöiset kuvaukset tällä kertaa. Ossila oli kiirus lounaalle... piti laittaa terveiset mukaan.. Anu, tack kun laitoit tuon tyypin syksyllä reissaamaan täällä idässä. Vielä kun näkis Soul Valpio Bandin keikalla täällä Joensuun seudullakin.. lupaan tulla ottamaan hyvät keikkakuvat.

Täällä päivämäärällä kun tämä postaus julkaistaan, minulla on ensimmäinnen todellinen yllätyskohtaaminen. Aika ja paikka ovat tiedossa ja kuvattavan tunnistamista helpottavat vinkit selvillä. Siinä missä Ossin kohtaaminen ei oikeastaan jännittänyt yhtään, niin tämän päiväinen sitäkin enemmän. Jospa tämä kirjoittamisen tahti alkaisi tästä tiivistymään...

PS. korjailen tekstistä virheitä julkaisunkin jälkeen.. sisältöön en enää koske.  

Arttu Laakkonen

Takaisin parkkihalliin tai nyt jo tuohon keltaiseen taloon. Olimme Artun kanssa sopineet, että hiiviskelen Heilin toimitukseen hakemaan häntä puolen päivän aikaan. Eikä edes tarvinut kuin kerran murahataa ovella ja sermin takaa huikattiin tevehdystä. Orastava jännitys, joka oli syntynyt oman idean ja taitojen epäilemisen myötä ajomatkalla häipyi. Tuttu tunne, olen keikalla. Nyt vain lähtökohta ja tavoite ovat tyystin erit kuin ennen. Ikinä aikaisemmin, en ole tietoisesti mennyt tekemään kuvaajan hommia täysin valmistelematta. Täysin takki auki, katsotaan mitä tästä tulee. Ok, nyt tiesin kuka on vastassa ja tiedän hänen tekemisistää jotakin, mutta se samalla vaikeuttaa ilman ennakoitua näkokulmaa tilanteeseen menemisen.

Suuntasimme lounaalle Fobiaan. Lohikeittoa, ei en ottanut kuvaa ruuasta. Puitteet tosin olisivat olleet näyttävät lautasella olevan kalakeiton kuvaamiseen. Nyt oli jutustelun aika. Kaivanko kameran jo esiin ja kuvaan puhuvaa ja syövää miestä. Sitä palvelusta naureskelijoille en tee. Ei ole nättiä katsottavaa väli-ilmeet ruokailevan ihmisen kasvoilla, oli kyseessä komea Suomalainen nuori mies tahi missi. Jätän kuvauspaikan päättämisen tuonnemmaksi. 

Puhe siirtyi yrittämiseen, siihen ryhtymiseen ja haasteisiin. Olen itsekin jo useamman vuoden kiikkunut yrittäjäksi ryhtymisen valinnan vaa'alla. Tarkalla korvalla kuuntelin kokemuksia verkkosivuratkaisujen, viestinnän, markkinoinnin palvelujen ja sisällöntuotannon yrittäjän arjesta ja haasteista. Ja mies vielä pitää erityisen paljon työstään ja työilmapiiristä Karjalan Heilissäkin, joten vapaa-ajanongelimia ei pääse syntymään. Artusta henkii sama epätietoisuuden ja samalla oman tekemisen ilon yhdistelmä kuin monista muistakin mikroyrittäjistä. Epätietoisuus onnistumisesta ja ilo siitä että saa tehdä sitä mitä haluaa ja mistä tykkää. Aina ei kulje Strömsön henki yrittäjän kanssa, mutta laitetaan uudet potut pataan ja nikkaroidaan sitten jotain muuta uutta.

Lähikuvassa Arttu, lähempää tietty.. Vielä olisi kuulemma hyvät kelit istahtaa pakoputken päälle ja naama irvessä ajoviimasta kääntää kaksipyöräisen kaasukahvaa. 


Hyvinhän tämä hieman aiottua kahvitteluakin pidempi hetki sujui, ja Luakkone ymmärsi hyvin ajatukseni kohtaamisesta. Keskustelua, tarkkaileva kuvaaja pöydän toisella puolella ja täysin levällään oleva ajatus siitä mitä tulee. Ja lopuksi kuvaus. Kannusti mies minua vaan tekemään omaa juttua ja tarinaa.

Kohti valitsemaani kuvauspaikkaa kävellessämme, paljastin vielä tapaamisesta yhden ulottuvuuden. Jotta tulevat tapaamiseni olisivat vielä enemmän ennakoinnin ulkopuolella, pyydän kaikilta osallistuneilta palveluksen. Nimittäin he saavat valita kohtaamispaikan ja järjestää minulle yhden uuden tapaamisen. Arvottujen osallistujien jälkeen siis minulla ei ole itselläni enää mitään arpaa kohdattaviin ihmisiin. Saavun paikalle kamerani kanssa ja todellakin näen vasta paikan päällä ketä kuvaan, ja keneen hiukan tutustun. Jänskättää.

Vielä ei näkynyt Venäläisiä turisteja joukoin torilla, ehkä he saapuvat hiukan myöhemmin lumen tuomana piristämään seudun matkailutaloutta. Nyt torin laidan kaaren edustan valloitti Arttu. Ei montaa ruutua tarvittu kun oli valmista. Kiitos Arttu lounaasta.

Seuraava kohtaamista odottelemaan.
 

MikkoEevert, olen minä! 

Näinpä tässä kävi, kuvaaja alkoi kirjoittamaan. Älkää peljätkö, luvassa ei ole loputtomia jaaritteluja kameroiden ja objektiivien ominaisuuksista tai omakohtaista syväanalyysiä muiden valokuvaajien kuvista. Mielessäni on kirjoittaa kohtaamisista ihmisten kanssa kuvaamisen merkeissä, sekä avata hiukan omaa olemista ja tekemistä kuvan kanssa. 

Tuossa mä oon. Vakavana, itsekriittisenä ja kotona. Niin kuin yleensä. Parit burnaoutit takana, ja auvoisa glamouria ja vauhtia täynnä oleva free-kuvaajan ura päällänsä. Se siitä sarkastisesta valokuvaaja vitsailusta. Lupaan pitää kyynisyyden jatkossa poissa tekstistä. kyynisyyttä taitaa olla tarjolla ihan riittämiin. 

Syy miksi päätin kuvaamisen lisäksi alloittaa kirjoittamisen, kylläkin liittyy jossain määrin tuohon kyynisyyteen. Kuviaajilla ei ole helppoa tällä hetkellä työllistää itseään, vaan helppoa on jäädä kahviloihin ja kotiin valittamaan työtilaisuuksien vähyyttä ja sopimusten ehtoja. Niin tein minäkin pitkään. Kyynisyyteen on vain niin älyttömän helppo vajota. Viimeisen vuoden aikana olen useammankin kerran kuullut niin toimittajilta, markkinoinnin ja mainonnan ihmisiltä kuin aivan tavallisilta muotokuva asiakkailtakin, "ala kirjoittamaan, kirjoittavalla kuvaajalla voisi olla enemmän töitä!" Sitä nyt olen sitten pikaisessa, puoli vuotta kestäneessä oman pään sisäisessä brain stormissani miettinyt ja pyöritellyt ja useaan kertaa hylännyt. Lopulta eräänä marraskuisena aamuna tiedepuistolla yritysvalmennuksen päättäneessä oman idean esittelyssä, kaiken muun valokuvaukseen liittyvän lörpöttelyn mukana suusta lipsahti" ... ja alan myös kirjoittamaan blogia". Se ratkaisi monia asioita. Pakko alkaa kun on ääneen muille luvattu, pakko keksiä aiheita kuville kun niistä haluan kirjoittaa, tulee harjoitusta omaan piikkiin, onpahan jotain tekemistä jos ei kuvattavaa ole.