Joensuisia kuvia

July 05, 2016  •  Leave a Comment

Olen ottanut tämän kesän projektiksi innostuttaa itseni miljöössä kuvaamisen lisäksi miljöön kuvaamiseen. Nostaa maisema ja rakenteet taustasta kuvan pääosaan. Ajatus projektista otti kipinää, kun olin kuvaamassa lehtijuttua Punkaharjun maisemissa.  Olen minä tähänkin asti satunnaisesti tuonne kaduille tai luontoonkin kuvamaan astunut, mutta tosiaankin satunnaisesti. Projektini aloitin perustamalla Instagram-tilin aiheena Joensuu, "Joensuisia kuvia". Joensuu on minulle jatkuvasti saavutettavissa. Se on sopivasti monipuolinen, muttei kuitenkaan liian yltäkylläinen kuvauskohde. Liikkuessani kuvaamassa en varsinaisesti lähde etsimään mitään erikoista kuvauspaikkaa tai muutenkaan yritä etukäteen hirttää itseäni johonkin ajatukseen kuvasta, jonka juuri nyt haluaisin. Haluan katsella ympärilleni ja kuvata sen mitä valon, rajauksen ja ajoituksen yhdistelmistä saan irti.



Aloitin lisäämällä Joensuusta jo aikaisemmin ottamiani kuvia, ihan vain päästäkseni alkuun. Samoja kuvia olet voinutkin nähdä kotisivuillani ja facebook-sivuilani. Jatkossa käyn säännöllisesti maleksimassa kaduilla ja poluilla lisätäkseni kuvia tasaiseen tahtiin. Pitänee suunnitella jonkinlainen maleksimis startegia. Vai meneeköhän se liian väkinäiseksi. Ehkäpä kuitenkin ajelehdin Pielisjoen rantoja ja kaupungin katuja huolettoman suunnitelmattomasti valon ja muotojen ohjaamina. Näin alkuun ainakin pitäydyn helposti saavutettavissa  oleviin kohteisiin. En kiipeä katoille tai kapua ajoneuvoihin tai muihin laitteisiin hakeakseni erikoisia kulmia. Yritän saada mahdollisimman paljon irti katutasosta tai ainakin kaikille avoimista paikoista. Haluan, että kuvia näkevät ihmiset voisvat itse bongata saman näkymän kuin minäkin. Ehkä joku päivä otan kuvauskävelylleni mukaan halukkaita seuraksi, kuvaamaan tai katsomaan miltä ne kuvat näyttävät ennen kameran ja tietokoneen osallistumista prosessiin.



Aiemmin aloittamanin kohtaamis blogisarja tyrehtyi niin kuin jo alunperinkin uumoilin. Aikataulutuksellisesti hankala konsepti. Ehkä palaan siihen myöhemmin. Ehdottomasti haluan jatkossakin tehdä vastaavia avoimia kohtaamisia muotokuvilla höystettynä. Ja mikä ettei, jos joku haluaa, niin senkun vaan järjestää minulle yllärinä kohtaamisen jonkun mielenkiintoiseksi tietämänsä ihmisen kanssa. 

Hyvää kesää ja kauniita kuvia.


"Siellä" kuvaukset ullakolla.

March 29, 2016  •  Leave a Comment

Tuo ullakko ja siihen liittyvä kuva, on ollut mielessäni alkusyksystä asti. Vihdoin pari päivää sitten sain toteutettua kuvan mielestäni pois. Jokseenkin niin kuin kuvan olin ajatellutkin. 

Vaikka itse en juurikaan pidä teosten vieressä olevista teosta selittävistä A4-lapuista, niin ajattelin itsekin hiukan avata kuvani vaikuttimia. En kuitenkaan ala selittämään kuvaa auki. Pitää nyt vain päättää laitanko kuvan ennen vai jälkeen liirumlaarumin. No mennään kuva edellä.

SielläSiellä

Katsoja saa puolestani päättää mitä hän kuvassa näkee ja miksi. En kerro kuvan hahmon tarinaa, enkä vihjaa mitä hän on tuolla tekemässä saatika mihin menemässä. 

Nuoruudessa eniten mieltäni miellytti sellaisten nimien kuin Lynch, Kubrick, Giger, Bowie ja Giraud (
Mœbius) tuotokset. Ja Mielllyttää edelleenkin. Ehkä mielessä oli joskus tehdä itsekin jotain yhtälailla mieltä kutittavaa ja ajatuksia haastavaa tuotosta. Kukin noista mainitsemistani taiteilijoista oli, Lynch on yhä, mestareita saamaan pienistäkin aineksista aikaan tunnetta, tunnetta joka hiipii selkäytimestä, tunnetta josta ei saa aivan suoraan otetta. Sanon pienistä aineksista vaikka kaikkien noiden nimien työt ovat luokaltaan mammuttimaisia. Kubrickin ikoniset näennäisen staattiset keskisommitellut pitkät kuvat ja ristiriitaiset tarinat syvillä sanomilla, Lynchin pitkät hitaat kamera-ajot, oudot hahmot ja vielä hämärämmät tarinat, Gigerin luonnosta mukaillut hirviöt, Mœbiuksen maailmat jättiläisineen, Bowien päättymätön uusiutuminen alter egoineen... Ja kuitenkin aina ne nykäykset silmäkulmassa ja eteenpäin nojautumiset heidän tuotostensa ääresä tapahtuvat niillä hetkillä, kun ei näyttäisi tapahtuvan juuri mitään. Ei säikähdystä, ei kuvotusta, ei julmuuden uuvuttamalla aikaan saatua pelkoa. Vaan pinnan alta tulevaa ahdistusta tai syviä kysymyksiä, jotka saavat, tai eivät saa selitystä. Ja tuo ahdistus ja kysymysten herääminen ja vastatausten vajavaisuus kutkuttaa minua. 

Minulla oli aika, jolloin mielikuvitukseni oli poissa, jossain viimeisen tv-pestini loppuvaiheiden ja valokuvaaja opintojen välillä. Kun mielikuvitukseni alkoi palailla ja luomisen into herätä, huomasin pelkääväni päästellä mitään ulos. Onko tällaisella keski-ikään tulevala ukolla järkeä ruveta toteuttamaan näitä mielen kuvia, joita nuorempana oli tarkoitus ruveta tekemään... Pysy ukko vaan lestissäs jonka valitsit, ei poiketa polulta jne. Vanhan ajan jäärät koputtelee takaraivossa latteuksiaan. Ja paskat. Kuvataan pois. Pari vuotta päätöksestä toteuttamiseen meni. Vaan tulipahan viimein avattua ovi. Se, mihin ovi vie niin se selviää aikanaan.  

Palataas tuohon kuvaan. Tässä hahmo lähempää.

Nyt on kyllä suora viittaus Bowien Blackstar hahmon nappisilmiin. Eiku munhan ei pitäny selitellä mitään. Kertoilla tuntemuksiani vaan. Teknisestihän tuommoisen holvimaisen ahtaan paikan kuvaaminen voi olla hankalaa, jos siitä haluaa tehdä sellaista. Nyt päädyin paikan päällä tehdyn harkinnan jälkeen salamavalohässäkkä rakentelun sijaan ottamaan tilasta erikseen ikkunan tuomassa valossa hdr-kuvan, ja hahmosta kuvan yhdellä salamalla valaisten. Ja yhdistää nuo kuvat yhdeksi Photoshopissa. Eli Jos olisin fiksusti miettinyt valaistuksen vielä kerran lävitse ennen kuvauspaikalle menoa, olisin jättänyt yli puolet kalustosta kotiin. No kuntohan siinä vain kasvaa kun ylimääräisiä roudaa. Hyvähän sitä on olla kaikkea mahdolista varmuuden vuoksi käden ulottuvilla. 

Kuvien yhdistäminen, varsinkin kun hahmokin kuvattiin samaan tilaan samalla paikalla olevalla kameralla ja samalla aukolla, ei ole suuri ongelma. Tuo yhdistelmäkuvaus työtapa antaa paljon mahdollisuuksia jälkikäsittelyyn. Hdr-kuva usein mielletään sadunomaisiin valotuksiin ja vahvoihin väreihin. Itse käytän sitä lähinnä siksi, että saan tasapainotettua kuvissa valoisuuksia jälkikäsittelyssä. Tässäkään kuvassa en olis saanut taustalla olevaa tilaa noin hienovaraisesti valaistua salamalla. Yksinkertaisesti ei ollut tarpeeksi tilaa. Eikä ikkunasta kameran takaa tuleva valo riittänyt valaisemaan tilaa yhdellä valotuksella. Hdr oli siis toimiva ja perusteltu ratkaisu tähän tilaan. Siitä voi sitten aina väitellä pitääkö kuvan valaistus rakentaa kokonaan paikan päällä vai saako "oikea" valokuvaaja valaista jälkikäsittelyssä. Oma mielipiteeni on yleensä, että eletään kuvan mukaan. Ja mulle on ihan sama käyttääkö aikansa salamalaitteiden säätämiseen, vai kuvan säätämiseen photarissa. Kunhan vaan tietää mitä haluaa ja miten saa haluamansa toteutettua. 

Elokuvissa ja tummaa estetiikkaa sisältävissä kuvissa ei niinkään kuumota rumat ja iljettävät örkit ja petojen ruumiinosia lainaavat hahmot. Ne ovat silkkaa satukirjakuvitusta. Minua säväyttää tuommoiset ihmismäiset piirteet joissa jokin on pielessä.  Minun sykettä ei juurikaan pompota suoraan silmille tuleva pelottelu. Ennemminkin minua kiihdyttää se kun jotain voi tapahtua, ja ei näe, eikä aavista tulevaa. On paljon mielenkiintoisempaa pidättää hengitystään ja keskittyä ehkä tulevaan, kuin säikähtää ja purkaa tuntemukset huudahtukseen ja hysteeriseen naurahdukseen kerta toisensa jälkeen. Vihjeiden pitää tulla pieninä murusina ja vaivihkaa, muuten kyllästyn nopeasti. Joskus hermostun kun elokuvat ovat suoraan draaman rakenteen käsikirjasta nykäistyjä lajityyppinsä stereotypioita. Ensimmäisen 10 min jälkeen tiedät mitä tulee tapahtumaan kenenllekin ja missä järjestyksessä. Haluan palata hyviin elokuviin ja taiteessen kerta toisensa perään ja löytää uusia kulmia näkemääni. Haluan tehdä valokuvistani moniselitteisiä, sellaisia jotka aukeavat eri katsojille hiukan eri tavoin. Tai eivät aukea ollenkaan, jossa tapauksessa toivon että kuvat kuitenkin aiheuttaisivat katsojalle jonkinlaisia kysymyksiä. Vaikka paljonkohan kello on.. oho.. kohta blogin julkaisu aika.


Tämä kuva nyt olkoon minun ensimmäinen askel kohti oman taiteeni suuntaa. Vapaa-ajan kuvauksia. Omaa ilmaisua. Tokihan jatkan muotokuvien tekemistä ja muidenkin kuvausten tekemistä... Ehkä tämän myötä ihmiset uskaltavat jatkossa pyytää hiukan erikoisempaakin kuvaa itsestään =) . Tai vaikka heittäytyä kokonaan minun mielikuvitukseni armoille... =D 

Laita toki omia fiiliksiä tuosta kuvasta facebook-sivulleni. Tämä lienee kuitenkin vasta alkua, ja saa nähdä mitä alkaa tulemaan kun olen "Siellä".

Lämmintä kevättä: MikkoEevert
Löydät kuviani myös
https://www.facebook.com/MikkoEevert/
https://www.instagram.com/mikkoeevert/​


Arvonta ja kevät

March 25, 2016  •  Leave a Comment

Kävi niin, että talvi hiljensi kirjoittelun ja blogin. Kovasti ei vielä tällä viikolla ole kerrottavaa ja tyhjästä ei jaksa jorista, sitä laatua maailma on nykään täynnänsä. Viikonloppuna olis yhdet kuvaukset, jotka ovat kelien mukana siirtyneet kerta toisensa jälkeen. Noista kuvauksista voisi saada enemmänkin juttua aikaiseksi tulevilla viikoilla. 
 

Kevään kunniaksi laitoin naamakirjassa arvonnan. Siihen voipi huhtikuun aikana Joensuun seudulla norkoilevat osallistua. Olkaa hyvä vaan. 


















 


Viihtymistä

December 19, 2015  •  Leave a Comment

Ensimmäinen blogikuvattava Arttu laittoi viestiä, oli järjestänyt minulle seuraa. Muutaman viestin ja yhden puhelun jälkeen torstai aamupäivästä kuikuilin kävelykadulla. Mietiskelin mahdollisia kuvauspaikkoja ja ihmettelin, olinko koskaan nähnyt Joensuun kävelykatua normaalina päivänä ilman autoja. Kadun päässä on kyllä aikaraamit huoltoajoille, mutta kuitenkin tuntuu autoja liikkuvan siellä milloin lystää. Vaan eipä nuo toistaseksi päälle ole ajaneet, tosin maleksimistani en ole juoksuksikaan autojen edessä muuttanut.

Käsi nousee pystyyyn. Se on Ilja. Nähdyistä videopätkistä ja musiikista päätellen ei mitenkään tuppisuu tai nurkissa luimisteleva tapaus. Leveä hymy ja tervehdys. No ok, tää kuva on otettu tapaamisen jälkeen, eikä leveää hymyäkään. Kuvan värimaailma ei silmään näyttänyt tasapainoiselta. Vihreä kuorma-auto ja punatakkinen mies lepää kivan räikeästi kainalossa. Käytetääs vanhaa kikkaa ja laitetaan mustavalkoiseksi, pääsee samalla helpommin säätelemään kuvan valoisuuksia.


Jos sanoisin että johdattelin keskustelua, valehetelsin. Jutustelu soljui luontevasti musiikin, valokuvaamisen, musiikkivideoiden, esiintymisen ja oman työn myymisen kiemuroissa. Ilja Teppo tunnetaan Itä-Suomessa hyvin omasta ja yhtyeidensä tuotannoista / keikoista, sekä isänsä taustajoukoista ja työkumppanina. Liiketaloutta ja kansanmusiikkia opiskellut Ilja tunnustautuu Venäjän ystäväksi. Haluaville hän jakaa tietoaan maassa olemisesta ja toimimisesta.  

Tartuin kiinni liiketalouteen. Myynti, se on tällaiselle humanistille syvä suo. Ja tulihan vinkkiä ja kannustusta. Luota vain osaamiseesi ja hinnoittele niin että asiakaskin uskoo sen. Kuka luovan työn tekijään uskoo jos ei muusikko tai tässä tapauksessa kuvaaja ei itse usko. Omaa luomistyötään on henkisesti hankala myydä. Kieltävät vastaukset ja tylyt tinkimis yritykset on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti. Siihen on vain totuttava ja opittava. Luova työkin on tuote vaikka puhutaankin itsensä myymisestä. 

Iljan kanssa keskustelu oli ilahduttava kokemus. Jo se, että hiukan ennen sovittua aikaa tuli tekstari, että tulee pikku myöhstyminen, antoi positiivisen laineen. Siinä vinkki monille huomioimisen taidosta. Koko pikku juttutuokiossamme huokui aito läsnäolo, kiinnostuminen aiheista ja uteliaisuus. Ja se kuinka Ilja arvostaa eri alojen taitajia ja heidän tarmoa ja uskoa omaan tekemiseen ja saavutuksiin. Hienoa tavata tällaisia ihmisiä! Positiivinen pohjakaiku tekemiseen ja olemiseen tässä hetkessä. Totesimme kyynisyyden olevan näinä aikoina turhan helppo ratkaisu. Sen välttämiseksi pitää pyrkiä muistamaan miksi asioita tekee niiin kuin tekee. Kyllä ne muut hoitaa puukkojen selkään heittelemisen, ei siihen tarvitse itse vaivautua. Ottaa sen kannustuksena tehdä seuraavalla kertaa paremmin.

Niin, ei muuten tullut kädet taskuissa kuvaa tällä kertaa. Väistin sen. Lähikuvan kyllä laitan. Jälleen rakennusten linjat vievät kohti kasvoja. Samat linjat jatkuvat vielä kasvoissakin. Hymyllä mennenään vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. Kuvavalinta on yksi valokuvaajan kompastuskivistä.   Pitää tunnistaa sopivin kuva kulloiseenkin toimeksiantoon.
(Mutta minäpä saan laittaa blogiini sen kuvan minkä itse haluan.. hehe). Toimintaa sisältävissä valinta voi olla yksiselitteinen, mutta muotokuvissa valinnat tehdään ilmeistä tai ilmeiden pienistä vivahde eroista. Tässä Suomalainen Venäjän kävijä, kulttuurintuoja/viejä jenkkipipoineen. Hymyssä suin kulttuurit yhdistyvät.

Siinä kun olimme saaneet Hyveessä & Paheessa kahvikupposet kumottua, siirryimme kävelykadulle kuvaamaan. Melkein jo odotin jostain pelmahtavan savannin eläimiä tai vähintäänkin hassun hatun tai jotain... liekö oli Kaukolasipartion videot mielessä minulla. Yhtä välittömästi kuin aikaisemmin jutusteluun, Ilja heittäytyi kuvattavana olemiseen, mikä oli hienoa. Filmiaikana ei olisi mennyt edes rullaa. 

Saa nähdä mihin tämä minun pikku itsetutkiskelu ja ihmisiin tutustuminen minut viekään. Sitä miettii mitä on jäänyt arkuuden takia tekemättä. Miksi sitä ei aikaisemmin alkanut valokuvaajaksi. Tai tehnyt sitä ja vähän tätä.  Iljan sanoja muikaillen " Mitä sitä miettimään, vielä tässä on aikaa tehdä vaikka mitä, anna mennä vaan". No minäpä annan mennä. Saas nähdä ketä seuraavaksi pääsen kuvaamaan ja hetkisen tutustumaan. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin..


... Tunnistat mustasta takista ja mustista farkuista

December 16, 2015  •  Leave a Comment

Otsikon mukaisin ohjein varustettuna painelin kohti kahvila Houkutusta. Juu ei Joensuusta vissiin löydykkään yhtään samoihin tuntomerkkeihin sopivaa henkilöä. En siis tiennyt Ossin järkkäämän kuvattavan sukupuoltakaan. Sen lisäksi, että en tiennyt kohteesta mitään, jännitystä lisäsi matkalla ollut liikenne ja parkkihallin totaalinen täyttymys. En pidä myöhässä olemisesta. Se että haastan jo itseäni valmistautumattomuudella, on riittävästi hermojeni kestävyydelle. Ei auttanu naamataulun vääntely, rauhoittuminen ja kärsivällisyys kylläkin.

Takaisin Houkutukseen, sisällä ei olekkaan nopealla vilkaisulla kuin 10 mustiin pukeutunutta ja heistä 6:lla farkut. Toivottavasti ei mitään setämies kyylä mainetta saanu siinä pöytiin ja pöytien alle tiiraillessa. Siitä ettei kukaan ollut kysyvän näköinen, saatika odotellut pöydässä yksinään, aavistin olevani ajoissa eikä kuvattava ollut vielä paikalla. Jotta en kokisi itseäni aivan nolon näköiseksi siinä asiakkaiden housujen värejä ja materiaaleja arvioidessa, päätin liittyä kahvin ja pullan ystävien jonoon. 

Ovelle pyörähtää pitkä mies mustissa farkuissa ja mustassa takissa, nyt tiedän miltä itse näytin hetkeä aikaisemmin. Käsi ojossa pois jonosta, esittäytyminen ja tyhjän pöydän paikallistaminen. 

Miehen nimi on Sampo, saanen esitellä. Tällain lyhyehkönä miehenä, joka siis käyttää useammin keittiöjakkaraa kuin kumartuu ovenkarmien kohdalla, jouduin itselleni tuttuun tilanteeseen, itseäni selvästi pidemmän henkilön valokuvaamiseen. Ei ollut hollilla keittiöjakkaraa eikä sopivaa alaspäin viettävää paikkaakaan. Käytetään siis hyödyksi pituuseroa ja otetaan rakennuksen ulkonevan seinän alla olevan käytävän katto taustaksi. Äänilevyjä sinkoutuu Sampon päästä...  Ja näyttäs tulevan kädet taskussa seisoskelevista miehistä jonkinlainen blogin kuvien teema.

Sampo on Dj, tiskijukka, niinkuin ennen muinoin oli joillakin tapana sanoa. Siksi siis nuo päästä lentävät levyn oloiset valaisimet eivät olekaan aivan merkityksettömiä tässä kuvassa. Dj ammatin lisäksi loppusuoralla olevat liiketalouden opinnot ovat tuottaneet kiirettä Sampon viime aikaiseen olemiseen. Pienen loppurutistus stressin hellittäessä joululomien ajaksi, on flussa pääsyt iskemään mieheemme mustissa. Tämän takia yritin valikoida kuvauspaikaksi edes jonkin verran viimalta suojaisen paikan. Piimälinnan kongista ja Op:n puolen katoksesta löytyikin mielenkiintoista taustaa, heijastuksia ja suojaa.

Keskustelimme alojemme yhteneväisyyksistä. Teekniikat kehityyy ja aloittaminen helpottuu. Oppimiskäyrä alkuun on jyrkkä, muuttuakseen lopulta jatkuvaan nyanssien ja pienten tärkeiden juttujen hiomiseen. Niillä pienillä jutuilla, sitten pyritään erottautumaan ja vakuuttamaan yleisö ja asiakkaat. Ja sitten jos tai KUN asiat loksahtavat juuri oikein kohdalleen niin menestytään. Moni ei tajuakaan kuinka paljon dj tekee ja on tehnyt työtä onnistuneen illan eteen. Laitetaan biisi soimaan ja vaihdetaan jollain kivalla kikalla toiseen. Jep. Tai sitten tunnetaan ja tutkitaan musiikkia, rytmejä ja soundeja... tunnetaan taustat ja merkitykset.. opetellaan eri miksaustyylejä... scratchaamaan.. mitä ikinä haluaakaan tehdä, pitää ne hallita hyvin ennen kuin sitä tarjoaa maksavalle yleisölle. Pitää haistella mikä istuu kulloiseenkin yleisöön ja elettävä sen kanssa. Aina ei pysty kansaa sytyttämään, mutta sellaista se on. Kamera ja levari ovat työvälineitä jotka mahdollistavat aistein havaittavia elähdyttäviä kokemuksia.

Mulla on joku juttu kiinni olevista silmistä. Huomaan tarjoavani niitä usein kuvattavilleni. Silmät suljettuina olevissa kasvoissa on jotain teeskentelemätöntä. Tässä kuvassa vielä vahva keskisommittelun kompositio vie huomion väkisinkin suoraan kasvoihin. Kaikki linjat, valoisuuden erot ja rajapinnat ohjaavat katsetta kohti kasvoja. 

Savo-Karjalan alueelle kuulemma mahtuisi vielä lisää dj:tä. Tosin ei Sampo valittamaankaan rupea markkinoiden väljyydestä. Joensuussa on vuosien mittaan nähty kaupungin kokoon nähden paljon muualta tuotuja laadukkaita dj-vieraita. Ehkä se jossain vaiheessa poikii lisää alan uusia osaajia alueelle. 

Päästän Sampon kotiin parantelemaan itseään ja lämmittelemään kuuman teen ääreen. Itse jatkan kotiin jouluvalmisteluihin.. siivoamaan jeee.. <--- sarkastisella äänellä.

Hyvinhän tämä tuntemattomaan tilanteeseen sujahtaminen meni. Hetken mietin jo muistiinpanojen tekemistä, mutta ehken halua tehdä tästä liian journalistista pläjäystä. Omana kokemuksena ja hölötyksenä jatkukoon. Siinä ohessa jos saa tutustua uusiin ihmisiin ja tuottaa heillekin jotain muistoa hetkestä, niin se riittää ja on parasta. On sekin mukava jos joku sais jotain hyötyä irti siitä, että avaan tipoittain ajatuksiani kuvaamisesta ja siitä kuinka rakennan kuvia. No vielä sekin pointti olis jees, että jos joku muukin jännittäjä, tyhjäkäynnille jäänyt itsensä epäilijä sais inspiraatiota tehdä jotain mikä vie pois mukavuusalueelta.

Yksi kuvaus olisi jo sovittuna. Eli lisää tulee varmasti, ja ihan parin päivän sisällä. Tammikuussa ajattelin hiukan raottaa ajatuksiani taidekuvasta, tai siis sellaisen tekemisestä. Yksi pitkään suunnittelemani kuva alkaa saamaan konkretiaa kun kuvaukset näkevät kameran kennon.
Jännittäviä aikoja. 
Jannittäviä aikoja tosiaan.

Archive
January February March April May June July August September October November (1) December (4)
January February March (2) April May June July (1) August September October November December
January February March April May June July August September October November December
January February March April May June July August September October November December
January February March April May June July August September October November December
January February March April May June July August September October November December
January February March April May June July August September October November December